Poimintoja päivistä Vallisaaressa
Kulttuurilehti Mustekala 24.6.2021 |
Teen alkukesän lämpiminä päivinä retkiä Vallisaareen, jossa on juuri avautunut ensimmäinen Helsinki Biennaali. Osin mantereellekin jakautuva biennaali esittelee 41 taiteilijan tai taiteilijaryhmän saaren kanssa vuoropuheluun asettuvia teoksia paikkasidonnaisista installaatioista esityksiin ja työpajoihin saakka.
Olen kaivannut taidetapahtumia. Lauttamatkalla pohdin, asettaako kulttuurinnälkä kohtuuttomia odotuksia teoksille, vai tulenko olemaan tavallista kiitollisempi kaikesta mitä näen. Perillä saaressa vastaantulevat ihmiset hymyilevät. He tuntuvat keskittyvän ja keskustelevan vilkkaasti teoksista, ilahtuen mahdollisuudesta sekä kokea, että jakaa kokemuksiaan. Olemme saman meren äärellä pitkän talven jälkeen yhdessä ja se on erityistä.
Ensimmäisen Helsinki Biennaalin nimen Sama meri kuvataan muistuttavan meitä yhteenkytkeytyneestä maailmasta, siitä että olemme toisistamme riippuvaisia. Ihmiset ovat selittäneet maailmaa kokonaisvaltaisena systeeminä läpi vuosisatojen eri tavoilla sanoitettuna. Nykyään asia kiertyy pitkälti ihmiskeskeisen ajattelumallin murtamiseen ja näkökulman vaihtamiseen kiihtyvän ympäristökriisin ymmärtämisen ja ratkaisemisen tarpeen vuoksi. Viime kesältä biennaalin tälle vuodelle siirtänyt koronapandemia on konkreettinen esimerkki toisiinsa kytkeytyvien asioiden laajoista vaikutuksista. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään ympäristökriisin tulevan koskettamaan elämäämme samaan tapaan arvaamattomasti. Myös nykytaiteessa yleistyneeseen uusmaterialistiseen ajatteluun liittyvä käsitys maailmasta erilaisten toimijoiden ja aineksen muodostamana verkostona tuo biennaalin teosten yhteenkytkeytymiseen omat näkökulmasta.
Helsinki Biennaalin teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä. Ne liikkuvat ympäristökysymyksistä ihmisyyteen ja myötätuntoon, jonka avulla voimme kurotella toistemme luo ja haastaa itsemme ajattelemaan maailmassa olemisen jopa täysin eri lajien näkökulmasta käsin. Yhteiskunnalliset kysymykset toimivat kuitenkin lähinnä voimaa antavana kimmokkeena ja taustalla vaikuttavina arvoina Vallisaaresta löytyville teoksille, joiden ansiot rakentuvat ensisijaisesti taiteellisen ilmaisun varaan.
Yksi tällaisista teoksista on Jaakko Niemelän Laituri 6 jonka voi nähdä jo matkalla lautan lähestyessä saarta. Veistos piirtää ilmaan punaisen viivan merkitsemään Grönlannin jäätikön mahdollisen sulamisen jälkeisen, kuusi metriä nykyisestä nousevan vesirajan. Niemelän HAMissa hiljan esillä olleen näyttelyn kokemisen teki erityisen intensiiviseksi teosten mahtipontinen, voimallinen luonne ja ihmisen pienuus niiden rinnalla. Myös vettä valuva laituri on luokseen kutsuva vaikuttava konstruktio. Se jää minulle hiukan etäisemmäksi kuin edellisen näyttelyn teokset, haluaisin päästä lähemmäksi, tuntea vesipisaroita ihollani samaan tapaan kuin ilman hengähdyksen HAMissa. Aikasempien teoskokemusten synnyttämät toiveet on joskus vaikea ohittaa, mutta ne eivät kuitenkaan saa olla määrittäviä uusien teosten edessä. Nyt Laituri 6 asettuu osaksi merimaisemaa. Valtavuudessaan se liittyy osaksi teosta ja muistuttaa taiteilijan kanssa että kaikki ihmisten teot ovat lopulta vain osa suurempaa luonnon kokonaisuutta, jota meidän tulisi kunnioittaa.
Kunnioittamista auttaa ympäristön tarkkaileminen, sen eliöille ja moninaisille muodoille altistuminen, erilaisten lajien ja tilanteiden kuunteleminen ja huomioon ottaminen. Janet Cardiff ja Geroge Bures Miller kunnioittavat metsää FOREST (for a thousand years) ääni-installaatiossaan antamalla sille tilaa toimijana, jonka elämänkokemuksiin tutustutaan kuuntelemalla puita ympäröivän Vallisaaren vuosien saatossa läpikäymää äänimaisemaa.
Teemu Lehmusruusu taas nostaa arvokkaasti ja hauskasti esiin piilossa olevat organismit ääni-installaatiossaan House of Polypores, jossa valkeiden tornien urkusarja soi lähiympäristön ääniä. Lahoavien puiden äänet ovat luonnollisesti ihmiskorvalla liian hiljaisia, mutta silti elimellinen osa ympäristöämme. Myös Tuomas A. Laitinen kuvaa ihmisen aisteille arkimaailmassa tavoittamattomia mikrobiologisia ja kemiallisia elementtejä. Tiiliholvi pyörtää seinänsä vaikuttavasti installoitujen lasiteosten hallitsemaan tilaan, jonka kiinnekohtana on alttaritaulun tapaan perälle sijoitettu, nykyteknologian läsnäolon rinnalle alkemistisia ja jopa luolamaalausten aiheita ja pintoja mieleentuova video. ΨZone (Psi Zone) on kuin vaihtoehtoisen ekosysteemeihin vihkiytyneen maailmankatsomuksen pyhättö. Kiteet helisivät näin aikojen alussa, kun kaikki syntyi, kuiskaa näyttelyvieras lähelläni.
Biennaalin keskeiseksi teemaksi nousee ihmisyys – se mitä lajina olemme ja miten kohtelemme toisia. Kysymykset ihmisyydestä käsittelevät ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta ja myötätunnon merkitystä keskinäisissä suhteissamme, mutta liittyvät myös ympäristöteemaan. Jos ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä, kasvaa nykyisinkin sietämätön humanitaarinen kriisi, kun yhä suurempi joukko ihmisiä joutuu lähtemään pakoon kotipaikastaan. Luotsitalossa Baran Caginlin, Mario Rizzin sekä Uwa Iduozeen ja Maryam Abdulkarimin teosten vuoropuhelu kuvastaa hyvin ja koskettavasti rakenteellisten, yleisten yhteiskunnallisten ongelmien vaikutusta yksilöiden elämään. Vaikka eläisimmekin saman meren rannoilla, aallot osuvat rantoihin eri paikoissa vaihtelevin voimakkuuksin ja seurauksin. Yhteenkietoutumisen ja myötätunnon merkitys on tärkeä, kun elintapamme ja ympäristössä tapahtuvat muutokset haastavat meidät miettimään, mitä on hyvä elämä, mistä se koostuu ja miten se ulotetaan kaikkien oikeudeksi.
Meillä on paljon tietoa ja tutkimusta, joiden avulla voimme tehdä kestäviä ratkaisuja. Se ei kuitenkaan tunnu riittävän, ihmiset kenties tarvitsevat ajattelua ja toimintaa muuttaakseen myös tunteisiin ja heitä koskettaviin kokemuksiin liittyvää hiljaista tietoa. Taide on tässä merkittävä tekijä, koska se vaikuttaa alitajuisesti, sanattomina tuntemuksina syvälle ihmisen mieleen. Biennaalissa on mukana useita teoksia, joissa korostuu kehollisuus ja liike. Kehollisesti koettu voi luoda uusia näkökulmia ja olla toivoa luova tapa käsitellä uhkaavia ja vaikeita asioita. Hanna Tuulikin Metsänpeiton allaon moderni tanssillinen kuvaus ihmisen luontoon sulautumisesta. Osana luontoa näyttäytyy myös Samnang Khvayn Preah kunlong (The Way of the Spirit) videon eläinnaamioihin pukeutunut kambodzalaiseen chong-kansaan kuuluva tanssija. Liikekieli hakee muotonsa sekä muunlajisista eläimistä että ihmisen eläimyydestä ja alkuperäiskulttuurista, jossa ihmiset elävät tasapainoisessa suhteessa heitä ympäröivän maan, veden ja eläinten kanssa.
Yleisö pääsee monissa teoksissa liikkumaan ja tunnustelemaan teoksia ja näyttelyn teemoja oman kehollisuutensa kautta. Esimerkiksi Meiju Niskala johdattaa toiminnallisessa ääniesseessään Tulin kyllä ajatelleeksi, mutta hieman liian myöhään yleisön kohtaamaan itsensä ja ympäristönsä olentoineen. Se antaa erityisen luvan pysähtyä nauttimaan paikasta, kehottaa tarkastelemaan maiseman värejä ja muotoja, keskittymään maadottavaan läsnäoloon. Teos tuntuu henkilökohtaisesti taiteilijalta saadulta lahjalta, siltä että jaamme yhteisen hetken kesäpäivänä, huomaamatta syvällisestikin maailmaa pohtien. Kehollinen kokemus voi suunnata voimakkaasti ajatuksia, sen harjoittaminen voi kenties auttaa näkemään toisin tai syvemmälle. Osoittaako moraalinen kompassimme oikeaan suuntaan, kun tarkastelemme tilannetta pyörähdettyämme ympäri kaksi kertaa, Niskala kysyy.
Fyysinen kompanssini osoittaa kohti Laura Könösen lyhyesti sanottuna kerrassaan upeaa veistosta Ei taivasta rajana. Kuvanveiston perinteeseen kuuluva materiaalin tuntemus ja Könösen pitkäjänteinen paneutuminen työskentelyynsä tekee teoksesta väkevän, mikä välittyy sitä joukolla ihastelevan yleisön reaktioihin saakka. Nurmelle sirotellut, tai jänteväksi kokonaisuudeksi tarkoin asetellut, graniittilohkareet ovat kuin tipahtaneet paikoilleen korkeuksista. Siniseksi maalatut pinnat loistavat pilvettömän kesätaivaan rinnalla. Hienoa että teos sijoitetaan myöhemmin pysyvästi Jätkäsaareen.
Vallisaari tarjoaa teosten installointiin huikeat, rouheat puitteet, jotka asettavat tutummatkin teokset uuteen valoon. On harmillista, että kävijöistä leikkaantuu pandempian takia osa kansainvälistä yleisöä, jolle voisi olla ensimmäinen kerta nähdä näin monipuolinen kattaus suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia. Helsinki Biennaalin on haaveiltu mediassa kasvavan Sodankylän elokuvajuhlien kaltaiseksi omaleimaiseksi taidetapahtumaksi. Uskon että kansainvälisen näyttelyn itämerellinen erityisyys tulee rakentumaan nimenomaan Suomessa työskentelevien taiteilijoiden teosten avulla, jotka nytkin tuovat oman näkökulmansa mukaan.
Tietysti kansainvälisestä näkökulmasta erityisesti sijainti, valoisat kesäillat ja luonnontila rakentavat tapahtumasta ainutlaatuisen, mitä teosten paikkasidonnaisuuskin korostaa. Osa teoksista liittyy suoraan Vallisaaren historiaan tai taiteilijoiden henkilökohtaisiin kokemuksiin ja muistoihin paikasta. Maalaustaide jää biennaalissa lähinnä ikkunaksi menneeseen. Saari esitellään kauniisti ja kunioittaen Topi Kautosen sitä eri vuoden aikoina kuvaavien teosten avulla. Ne on ripustettu Kautosen pitkäaikaiseen kotiin, rapistuvaan Luotsitaloon, jonka aikakerrokset ja elämän jättämät jäljet ovat kiinnostavia. Toisessa päässä taloa konttiin esille asetettuun Marja Kanervon Block A -videoon on tallentunut samankaltaisia yksityiskohtia, joihin kiinnitin huomiota talon viereisessä rapussa. Taiteilija on suodattanut näkymät ja installoinut niihin oman hienovaraisesti taloon sekoittuvan visuaalisen maailmansa. Huomaan ajatusteni palaavan videoon ja siinä toistuviin pyöreisiin muotoihin vielä tulevina päivinä.
Vallisaari on luonnon ja kulttuuriperinnön suojelualue, jossa olemiselle kannattaa jättää aikaa sen sijaan, että kiirehtisi kumpuilevilla hiekkateillä mahdollisimman äkkiä teokselta toiselle. Valkoposkihanhien pörröiset poikaset, tuulessa natisevat puunrungot ja kasvien tuoksu ovat osa tapahtumaa: saaressa taide ja ympäristö muodostavat yhteenkiertymän, jossa kaikki on riippuvaista toisistaan kuten kuraattorit biennaalin teemaa kuvasivat. Jos mahdollista, niin suosittelen biennaalisaareen pitkiä retkiä, useammalle päivälle jakautuvia tunteja tarjoamaan aikaa teosten äärelle pysähtymiseen, evästaukoja, horisonttiin tuijottamista, saman meren äärellä aistit ja mieli avoinna kahlaamista. Koronarajoitusten vuoksi syntyvät jonotkin kannattaa ajatella mahdollisuuksiksi kohdata muita näyttelyssä kävijöitä – ja toisaalta etuoikeudeksi saada rauhallisia, jopa yksityisiä hetkiä teosten äärellä. Se on kansainvälisissä biennaaleissa poikkeuksellinen tilanne.