Elonkirjon äänettömien kuuntelemisesta ja kertomisesta
Äitini kielsi minua ja sisaruksiani poimimasta kukkia, hän käski jopa leskenlehtiä pihamme pientareelta repiviä vieraita lapsia lopettamaan touhunsa (he tapasivat poimia kasveja vain hylätäkseen ne saman tien asfalttitielle kuihtumaan). Meille opetettiin kasvien tarvitsevan elääkseen juuriaan ja maata, hyönteisten taas tarvitsevan niiden mettä ja lopulta meidänkin liittyvän tähän toisenvaraisen elämän ketjuun, johon ihmisen ei sopinut puuttua välttämätöntä enempää. Lapsuuteeni kuului vuosia, jolloin puhuin lähinnä perheenjäsenilleni. Kielelliseen viestintään ja sosiaaliseen olemiseen liittyvät haasteet koskettivat kohdallani nimenomaan ihmisten välisiä asioita, eivätkä rajoittaneet yhteyttäni äänettömyyteen luontevammin suhtautuviin ei-inhimillisiin. Muista olevaisista läheisimpiä minulle ovat aina olleet muunlajiset eläimet, siksi myös oma taiteellinen tutkimukseni käsittelee eläinten kertomisen tapoja ja huomioon ottamisen keinoja kuvataiteessa.
Kuvataiteilijana voin sanoa ajattelevani käsilläni ja artikuloivani aineessa, työskentelyni on ruumiillista ja enimmäkseen ei-kielellistä. Nähdäkseni taide on maailmassa olemista ja sen olemisen tulkitsemista; avoimesti ja uteliaasti uutta tarkastelevan luonteensa vuoksi taide tarjoaa hedelmällisen maaperän myös ei-inhimillisten kuuntelemiselle ja kertomiselle. Kertomisen välinettä, kieltä, tavataan pitää ihmisten erityisenä kykynä, joka perustuu sopimuksen varaisten äännesymboleiden käyttöön. Muiden eläinten kertoman kuunteleminen vaatii villimpää ja inklusiivisempaa ymmärrystä mielestä ja kielestä – sellaista, joka on luontaisesti ekologista, ruumiillista ja vuorovaikutuksellista (Russel 2016, 149). Filosofi ja kirjailija Eva Meijerin mukaan ennalta määräytyvien odotusten sijaan ihmisten tulisi asettua eläinten kanssa avoimeen dialogiin ja katsoa miten he vastaavat meille. Eläimet paremmin huomioon ottavassa dialogissa ja rinnakkaiselossa meidän täytyy sallia muunlajisten ilmaista itseään täydemmin omista uniikeista näkökulmistaan käsin. (Meijer 2019, 8, 82.)
Kohtelen muunlajisia yksilöinä, subjekteina siinä missä oman lajini edustajiakin. Eläimen yksilöyden ja siihen liittyvien subjektin oikeuksien tunnustamisen lähtökohtana ei ole saavuttaa täysin samankaltaista tilannetta esimerkiksi ihmisten ja muiden eläinten välille, vaan tavoitteena on oikeudenmukainen kohtelu, jossa tasa-arvo tarkoittaa yhtä suuren painoarvon asettamista erilaisten olentojen tarpeille ja oikeuksille. Eläinten erityisyyden huomioon ottaminen ei siis merkitse muun ei-inhimillisen sivuuttamista, tai esimerkiksi eläin- ja kasvikunnan välistä vastakkainasettelua. Biologisen olemuksensa, tuntoisuutensa ja mielellisyytensä vuoksi muut eläimet kuitenkin ovat lähempänä ihmisiä, kuin vaikkapa kasvit tai sienet. Eläimet iloitsevat, surevat ja kärsivät hyvin samaan tapaan kuin ihmiset. Meidän laillamme he haluavat elää, hoitaa poikasiaan ja kukoistaa omalla tavallaan. Siksi eläinyksilöihin tulee kohdistaa samantapaista moraalista huolta kuin ihmisiin (eläinten moraalisesta arvosta ks. Aaltola 2004).
Eläimet ovat olleet taiteen aiheena niin kauan kuin taidetta on tehty. Ne ovat kuitenkin läpi historian edustaneet taiteessa itsensä sijaan enimmäkseen ihmistä, tai kantaneet mukanaan muuta inhimilliseen kulttuuriin kuuluvaa symboliikkaa. Steve Bakerin The Postmodern Animal oli ensimmäinen kuvataiteen eläinteoksiin liittyvä julkaisu, jossa käsitellään eläimyyttä ja eläintä olentona postmodernissa taiteessa taideobjektiksi tai representaatioksi asettamisen sijaan. Teoksessa kuvataan Gillez Deleuzen ’eläimeksi-tulemisen’ teorian omaksumista visuaalisen taiteen käytäntöihin, mitä Baker piti eläinten kannalta käänteenä parempaan. (Baker 2000.) Toisaalta deleuzelainen ajattelu on innoittanut taiteilijoita käyttämään eläimiä teosten materiaalina ja eläimet on usein irrotettu luontaisesta elinympäristöstään konkreettisesti osaksi taideteoksia, mitä ei voida pitää niiden edun mukaisena. Eläimeksi tulemista tarkastelevien teosten suurin arvo muunlajisten kannalta on kenties taiteen ihmiskuvan käsittelyssä, eläimyyden ymmärtämisenä ja meitä muihin eläimiin yhdistävänä asiana. Eläinkäsitystä ei voida muuttaa muuttamatta myös tapaamme ajatella ihmistä.
Ei-inhimillinen käänne ja siihen perustuva taide on voimistunut ja monimuotoistunut viime vuosina. Vielä vuonna 2012 Giovanni Aloi ihmettelee Art & Animals -teoksessaan, miksi nykyisin paljon kiinnostusta tutkijoissa ja taiteilijoissa herättävät kasvit on jätetty ulkopuolelle dikotomioita purkavasta posthumanistisesta keskustelusta (Aloi 2012, 92). Samaan aikaan itse painotin taiteen eläimiä koskevassa keskustelussa vaikuttavan posthumanismin sijaan enemmän eläimiin ja taiteeseen liittyvän muun eettisen keskustelun ja eläinmyönteisten asenteiden lisääntymistä. Silloin posthumanistisia kysymyksiä yleisemmin pohdittiinkin esimerkiksi biotaiteeseen liittyviä eläineettisiä ongelmia tai tartuttiin kriittisesti teoksiin, joissa eläimiä välineellistettiin jopa niiden kuolemaan johtavilla tavoilla. Ei-inhimillisen käänteen nousu on rikastuttanut eläinaiheiden käsittelyä sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Se on muuttanut niin taiteellista ajattelua, tapoja tehdä taidetta kuin teoksia ympäröivää keskustelua ja tutkimustakin. Taidepuheen huomio on siirtynyt eläimiä käsittelevien teosten ekologiseen, esteettiseen tai affektiiviseen puoleen. Eläinaiheisten teosten ja näyttelyiden yleistyessä olemme tottuneet näkemään eläimiä ja niiden osia teoksissa. Samalla taiteilijat ovat suunnanneet toimintatapojaan aiemman taiteen etiikasta käydyn keskustelun pohjalta, eikä erityisen karkeaa eläinten välineellistämistä esiinny juurikaan. Eläinten asemaa kuvaavia ja sitä puolustavia teoksia on aiempaa enemmän: perinteisten representaation tapojen rinnalla taiteilijat kuvaavat kumppanuutta ja etsivät yhteyttä ei-inhimilliseen. Toisaalta nykytaiteessa on kuitenkin yleisempää lähestyä eläimiä materiaalisen vitaalisuuden ja toimijuuden, kuin itseisarvoisen yksilön kuvaamisen kautta.
Eläimen kannalta on ongelmallista rinnastaa elollinen ja eloton aines tavalla, joka ohittaa eläimen olemisen maailmassa kokevana ja tuntoisena, yksilöllisenä olentona (Donovan 2018). Filosofi Patricia MacCormackin mukaan tällainen subjektista luopuminen edellyttää ihmiseltä eläinten rauhaan jättämistä. Hänen kantansa perustuu eläinten oikeuksien ajatteluun ja ihmisten harjoittaman lajisorron kritiikkiin. (MacCormack 2017.) Lajisorron haittavaikutukset ulottuvat planetaarisista ongelmista miljoonien ja taas miljoonien eläinyksilöiden kokemaan kärsimykseen ja kuolemaan. Me pidämme eläimiä kammottavissa olosuhteissa, jalostamme lajeja sairaiksi ja lisäännytämme toisia elollisia olentoja omiin tarkoituksiimme. Taiteeseen asetetut eläimet kytkeytyvät tähän ympäröivään todellisuuteen myös rajatessamme teoksemme kuvaamaan positiivisia asioita, kuten muunlajisten kumppanuutta kanssamme. Ihmisten harjoittama muihin eläimiin kohdistuva lajisorto on lähtökohtaisesti sopimaton posthumanistiseen ajatteluun ja taiteeseen, jos suuntaus todella halutaan käsittää ihmisen valta-asemaa purkavaksi tutkimusalaksi.
Vaikka lajisorron sijaan suhteemme eläimiin olisi yhteyttä positiivisesti luova, eläimet asettuvat kuvataiteeseen taiteilijoiden tekeminä inhimillisinä tulkintoina. Voimme yrittää muuttaa tilannetta korostamalla ei-inhimillistä näkökulmaa antamalla muunlajisille itselleen enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa sekä teoksen prosessiin että lopputulokseen. Esimerkiksi näytelmäkirjailija-ohjaaja Tuija Kokkonen on tutkimuksessaan luonut hyvin toimivia ja kiinnostavia taiteellisia työskentelymetodeja ei-inhimillisen toiminnan vahvistamiseen teoksissa (Kokkonen 2017). Erilaisista lähestymistavoista huolimatta eläin sinällään vaikuttaa pakenevan yrityksiämme tavoittaa itseään. Toisaalta toinen ihminenkin on meille lopulta tavoittamaton. Me kerromme eläimiä ja ihmisiä, eläimistä ja ihmisistä, eläimyyttä ja ihmisyyttä, ihmisen eläimyyttä. Emme kuitenkaan voi kertoa ihmistä tai muuta eläintä kokonaisuudessaan, tyhjentävästi.
Eläin on olemassa meille erilaisina kulttuurisina käsityksinä ja inhimillisinä havaintoina, mutta voi silti jäädä meille lopulta vieraaksi. Taide kuitenkin auttaa meitä ymmärtämään sekä itseämme että muita olevaisia – ajattelemaan, kuuntelemaan ja kokemaan toisin. Pidän sitä eläimiin liittyvien eettisten kysymysten kannalta merkittävänä seikkana. Samalla taiteella on itseisarvoa. Oman alueensa ulkopuolelle kurottelevista kytköksistä huolimatta taide perustuu usein pitkälti luovaan kuvitteluun. Ihmisen valta-asemasta käsin taiteilijalla on paljon vastuuta siinä, millaiseksi vaikutukset ja suhde ei-inhimilliseen muodostuu teoksissa. Tapamme lähestyä, sanallistaa tai muutoin kuvata elonkirjon hiljaisia jäseniä kertovat siitä, miten ymmärrämme heidät ja mikä ei-inhimillisten olentojen asema on yhteiskunnassamme. Siksi on tärkeää kuunnella ei-inhimillistä tarkemmin: luoda kieltä, käsitteitä ja ajattelua, mikä ei ohita esimerkiksi muiden eläinten olevan elollisia ja kokevia olentoja. Meidän tulisi pyrkiä kertomaan heitä taiteessa huomaavaisemmin luodessamme uusia eläintä koskevia kulttuurisia representaatioita.
Ei-inhimillisten kanssa maailmassa oleminen on niille ominaisten erilaisten tapojen ja rytmien rinnalle asettumista. Vaikka esimerkiksi muunlajisten elämä on täynnä jatkuvaa reagointia vaativia tilanteita, koen eläinten tarkkailun yleensä rauhoittavaksi ja läsnäoloa parantavaksi. Taiteellinen ajatteluni alkaa kiinnittyä yhä enemmän paikkasidonnaiseen elämään ei-inhimillisten luona. Se vetää minua puoleensa niin paljon, että joudun puntaroimaan omaa taiteilijuuttani ja tapojani toimia. Työskentelen osan vuodesta metsässä rakentamassa ympäristötaiteen veistoksia. Etsin keinoja työskennellä ekologisesti ja muunlajisia yksilöinä huomioon ottaen. Samalla pohdin, miten kiinnitän itseni ja periferiassa tapahtuvan työskentelyni osaksi taidekenttää. Kysymys on nurinkurinen, koska olen kasvanut taiteilijaksi pohjoisen luonnossa ja sitonut työskentelyni aina enimmäkseen lähiympäristöön. Lapissa taiteen paikat ulottuvat kaupungista kairaan saakka. Perinteisten instituutioiden ulkopuolella taide elää kesyttämättömämmin ja kietoutuu väistämättä inhimillisen ja ei-inhimillisen väliseen suhteeseen. Se ei ole syrjässä vaan toisaalla, toisenlaista.
Taiteellinen työ toimii lähtökohtaisesti ei-inhimillisen syklin tapaan: taide kasvaa piilossa sienirihmastojen lailla ja pulpahtaa harvakseltaan esille niin kuin sienien itiöemät maan pinnalle. Niiden muodostuminen on rihmastolle aina suuri ponnistus, mutta huolehdin turhaan esteettisestä sienikadosta tai siitä, että yhteyden vahvistuminen ei-inhimillisiin heikentäisi yhteyttä ihmisiin. Filosofi Francesca Ferrando tapaa muistuttaa taiteesta puhuessaan, että taiteilijan tärkein teos on hänen elämänsä: posthumanistinen maailma rakentuu todelliseksi vasta käytännön teoissa. Toivon, että niitä tehdessämme kuuntelemme myös elonkirjon hiljaisia olevaisia ja otamme heidät dialogiin mukaan.
TEKSTI: OUTIMAIJA HAKALA
KUVAT: OUTIMAIJA HAKALA JA TIMO TAKALA
Lähteet
Aaltola, Elisa (2004) Eläinten moraalinen arvo. Tampere: Vastapaino.
Aloi, Giovanni (2012) Art & Animals. London & New York: I.B. Tauris.
Donovan, Josephine (2018) ”Animal Ethics, the New Materialism, and the Question of Subjectivity”. In Critical Animal Studies. Towards Trans-species Social Justice, edited by Matsuoka, Atsuko & Sorenson, John. London & New York: Rowman & Littlefield, 257– 274.
Baker, Steve (2000) The Postmodern Animal. London: Reaktion Books Ltd.
Kokkonen, Tuija (2017) Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Acta Scenica 48. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus.
MacCormack, Patricia (2017) ”Ahuman Abolition” teoksessa Deleuze and the Animal. Gardner Colin & MacCormack, Patricia (toim). Edinburgh: Edinburgh University Press, 25–36.
Meijer, Eva (2019) When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: New York University Press.
Teksti rihmastoituu myös eläimen kertomisen keinoja tarkastelevan Voiko?-kollektiivin ajatteluun ja Elonkirjon äänettömät -tutkimushankkeeseen.