Kuvittelua toisten luo / Handle with Care Turun taidemuseossa

 

Handle with Care (28.3.2023-10.11.2024) tarkastelee Turun taidemuseon kokoelmaan kuuluvaa nykytaidetta hoivan ja huolenpidon näkökulmasta. Näyttely ehdottaa hoivaa tekemisen ja olemisen tavaksi, jossa eletään vastuullisesti ja vastavuoroisesti niin ihmisten kuin ei-inhimillisten maailmojen kanssa. Myös museotyötä voi luonnehtia muistamisen puolesta tehtävinä huolenpidon tekoina. Viime aikoina museot ovatkin taiteilijoiden tavoin ottaneet yhä aktiivisempaa roolia yhteiskunnallisina vaikuttajina ja kestävän kehityksen puolestapuhujina.

Kiihtyvä lajikato ja elämisen edellytyksiä kaventava ilmastokriisi pakottavat etsimään vaihtoehtoja ihmiskeskeiselle ajattelulle ja siirtymään kohti tasa-arvoisempaa ja eri elämänmuotoja kunnioittavaa elämäntapaa. Näyttelyyn valitut teokset osoittavat, miten yhteiskunnallisessa keskustelussa ja posthumanistisissa tutkimussuuntauksissa ajankohtaiset teemat, kuten hoiva, ympäristösuhde, lajienvälisyys, ylisukupolvisuus, uusmateriaalisuus ja uushenkisyys ilmenevät aikamme kuvataiteessa. Teosvalintoja taustoittavat tekstit tuovat yhteen ajatuksia tieteellisestä tutkimuksesta, nykyfilosofiasta ja taiteen teoriasta. Ne valottavat olemassaolomme monilajisuutta, keskinäisiä riippuvuussuhteita, hoivan vastavuoroisuutta, eläinten ja kasvien aktiivista toimijuutta sekä luonnon jatkuvaa läsnäoloa kaikkialla.

Näyttely esittelee museon hankkimaa sekä lahjoituksena saamaa nykytaidetta pääasiassa 2000-luvulta. Kokonaisuus pitää sisällään niin maalausta, grafiikkaa, valokuvaa, liikkuvaa kuvaa kuin kuvanveistoa 26 nykytaiteilijalta: Erika Adamsson, Emma Ainala, Maija Albrecht, Rita Anttila, Elina Brotherus, Saara Ekström, Jussi Haro, Juhani Harri, Alma Heikkilä, Kati Immonen, Ulla Jokisalo, Ismo Kajander, Hertta Kiiski, Kaisu Koivisto, Essi Kuokkanen, Mikko Kuorinki, Elina Merenmies, Esko Männikkö, Umppa Niinivaara, Nelli Palomäki, Roland Persson, Eeva Peura, Anna Reivilä, Ann Sundholm, Katja Syrjä ja Miikka Vaskola. Museon omien ostojen rinnalla nähtävillä on mm. Turun Taidemuseon Ystävien, Lars Göran Johnssonin ja Paulon Säätiön tekemiä lahjoituksia.

Näyttelyn ovat kuratoineet Selina Kiiskinen, Elli Liippo ja Annina Sirén Turun taidemuseosta, ja siihen liittyvään verkkojulkaisuun ovat kirjoittneet Outimaija Hakala, Susinukke Kosola, Meiju Niskala, Panu Savolainen ja Virpi Valtonen.

***

KUVITTELUA TOISTEN LUO

Minulla on tunne, etten ole yksin. Katson ympärilläni olevia teoksia, mutta koen myös niiden näkevän minut ja tarkkailevan liikkeitäni. Osalla teoksista on silmätkin, olen katseen kohteena siinä missä nekin. Vai he. Voivatko taiteilijoiden käyttämät materiaalit alkaa elää teoksina, lähestyä ja koskettaa meitä, olla olemassa niin kuin mekin? Ihminen on utelias eläin, luonnostaan virittäytynyt toisia kohti. Mutta ketkä ovat toisia? Ainakin lajikumppanit ja muut eläimet, entä elottomat olennot tai esineet, lasketaanko nekin mukaan? Taiteen todellisuudessa kaikki aines voi elää ja olla merkityksellistä, jokaisella olennolla pienestä linnusta arkiseen esineeseen ja ihmiseen on yhtälailla painoarvoa luovaan kuvitteluun perustuvassa ympäristössään.

Erilainen aines ja olennot tavataan määritellä järjestelmällisesti ominaisuuksiensa mukaan omiin lokeroihinsa: elottoman ja elollisen, sinun ja minun, meidän ja muiden eläinten välille muodostuu kuin luonnostaan rajoja. Se helpottaa meitä ymmärtämään maailmaa – ja parhaimmillaan ottamaan paremmin huomioon toistemme poikkeavat tarpeet ja intressit. Enimmäkseen emme tee niin, vaan aiheutamme toimillamme laajaa ja moninaista ekologista epätasapainoa. Elämänmuotojen heikentäminen ja tuhoaminen koskettaa myös ihmisiä, kaikesta muusta erilleen jättäytyminen tai ympäristön vaikutuksilta suojautuminen ei ole meille mahdollista. Ismo Kajanderin surrealistinen, verenpunaisia kyyneleitä vuodattava sarvipäinen olento luo kehonsa merenelävien ja ihmisten hylkäämästä tavarasta. Se ei istu mihinkään tavanomaiseen olevaisten luokkaan, vaan päinvastoin kyseenalaistaa mielekkyyden kategorioiden asettamiseen. Huuto/Kauhu elämän päättymisestä (2011) mittaa aikaa, tuijottaa herkeämättä, vaatii meitä kohtaamaan katseensa ja tekemään jotain. Yritämmekin koko ajan löytää parempia ratkaisuja, etsiä uutta tietoa, opetella hidastamaan tai hallitsemaan ympäristössämme tapahtuvia muutoksia, niiden aiheuttamia yksityisiä tunteita ja yhteiskunnallisia tilanteita. Koetamme asettaa ihmisen sopusointuisemmin osaksi maailmaa, palauttaa itsemme muiden eläväisten rinnalle sen sijaan, että pitäisimme itseämme erityisinä ja oikeutettuina hyödyntämään kaikkea vain oman elämämme resurssina. Haluamme tuntea yhteyttä ympäristöömme ja luoda suhteita toisiin, ymmärtää heitä syvemmin. Etsimme kuumeisesti uudenlaista sidosta välillemme, mutta tulevan näyistä kauhistuneen veistoskellokkaan murtuneessa katseessa kolisee jo kuolleen simpukan kuori.

Lähestyn huoneessa olevia teoksia ja niissä olevaa ei-inhimillistä – toisia olentoja, ympäristöä ja materiaalisuutta – posthumanistisesta näkökulmasta käsin. Posthumanismi on ihmisen määrittämää maailmankuvaa ja ajattelua purkava teoreettinen suuntaus ja monitieteinen tutkimusala, jonka toisistaan poikkeavat haarat ovat otollista pohjaa myös taiteelle. Vivahde-eroista huolimatta posthumanistisissa teorioissa tavataan korostaa ihmisten kuulumista osaksi ympäristöään. Posthumanismin avulla sekä tehdään parannuksia humanismin ihmiskeskeisiin oletuksiin, että luodaan vaihtoehtoisia malleja ihmiset ja yksilöt keskiöön asettavalle ajattelulle ja toiminnalle. Taideteosten taustalla se voi auttaa löytämään uusia tapoja kuvata esimerkiksi toisistaan riippuvaisia elämänmuotoja, niitä yhdistäviä piirteitä tai erilaisten materiaalien ja objektien luonnetta ympäristöönsä vaikuttavina toimijoina. Osa posthumanismista keskittyy kuvittelemaan tulevaa, ihmisen jälkeistä aikaa. Joskus spekulaatiot perustuvat teknologian kehittymiseen ja ihmisen muuttumiseen etevämmäksi posthumaaniksi versioksi itsestään sen avulla. Toisinaan elämä maailmassa jatkuu ilman meitä. Kolmas suunta tähtää ihmiskeskeisen ajan murtumiseen ja sitä seuraavaan elonkehämme kokonaisuutta kannattelevan yhteyden löytymiseen.^[1]

Spekulatiivisella kuvittelulla on pitkä perinne taiteen tekemisen työtapana ja uutta luovana voimana. Ylipäätään täytyy muistaa, etteivät ihmisten ja muiden kuin ihmisten väliset suhteet tai niihin liittyvät käsitykset ole koskaan olleet muuttumattomia, vaikka posthumanismi auttaakin meitä nyt havaitsemaan paremmin kaikki olevaiset ja kannustaa ajattelemaan toisin etsimällä viisautta ei-inhimillisestä. Kulttuurisia erontekoja on sekä rakennettu että purettu ennenkin niin tieteessä kuin taiteessakin. Suuntauksesta ammentava, tai sen avulla tarkasteltava, taide käsittelee pitkälti teemoja, joita ympäristöä, omaa ihmisyyttään ja maailmaan kuulumistaan pohtivat taiteilijat ovat kuvanneet aina. Tässä salissakin on monia ennen posthumanismia syntyneitä teoksia.

Esimerkiksi Juhani Harrin mehiläiskennoja ja linnunmunia sisältävät esinekoosteet on tehty jo ennen lintulajien uhanalaistumista ja pölyttäjien määrän romahtamista. Teokset perustuvat löydettyihin esineisiin ja materiaaleihin, joista taiteilija sommitteli tunnelmaltaan tiiviitä esteettisiä koosteita lasivitriinilaatikoihin. Ne olivat syntyaikanaan tekniikaltaan poikkeuksellisia, Harri rakensi esineillä kuvaa samaan tapaan kuin maalari palettinsa väreillä. Kokonaisvaltainen materiaalisuus luonnehtii hänen suhdettaan teoksiinsa: työskentely ja teokset pohjautuvat aineellisen maailman monimuotoisuuteen ja prosesseihin tavalla, jota nykyinen tieteellinen keskustelu materiaalin merkityksellisyydestä kuvaa osuvasti. Taiteilijoiden ja materiaalien voidaan kuvitella muodostavan teoksessa yhteisen sommitelman, johon myöhemmin myös katsojat liittyvät mukaan. He kaikki kuuluvat siihen toimijoina, joiden välinen ajattelu ja kehollinen, esikielellinen affektiivinen vaikutus tapahtuu vähittäin hetkellisissä kokemuksissa. Sommitelman jäsenet kietoutuvat toisiinsa, muuttuvat ja kehkeytyvät jatkuvasti uudeksi tilanteen alati liikkuessa.^[2]

Nykytaiteilijat kuvaavat toisinaan käyttämänsä materiaalin merkitystä taiteellista työtä ohjaavana toimijana uusmaterialistiseen teoriaan nojautuen. Kuvataiteilijan työssä materiaalien tunnut, niiden kanssa prosessissa oleminen ja niistä vaikuttuminen, lopulta aineen teoksen muotoon järjestäytyminen ovat elimellisiä ja arkisia asioita. Niiden varaan muodostuvat teosten tekemiseen liittyvät ammatilliset käytännöt, materiaalissa ja käsillä tehdessä tapahtuva ajattelu. Kielen taakse kurottelu, prosessien jatkuvat muutokset ja aineen uudelleen sommittumat tekevät uusmaterialismista luontevan kehyksen käsitteellistää työtä, joka on enimmäkseen sanatonta ja kehollisesti koettavaa. Nähtävää, tunnusteltavaa, kuultavaa, eri aistein tavoiteltavaa ainesta. Kuvataiteen tekemisestä käsin tuntuu loogiselta ajatella, että taiteilijan työskentelyyn liittyvän taidon ja luomisen rinnalla myös materiaalilla itsellään on erityistä merkitystä. Että materiaalia kuvataan eloisaksi ja nähdään sen mahdollisuus, potentiaali liittyä muun ympärillä olevaan aineen muodostamaan kudelmaan.

Umppa Niinivaaran rakuveistokset huokuvat materiaalin kanssa vietettyä aikaa, saven kuuntelua ja sen luonteen huomioimista. Saven toimijuutta voi ajatella olennaisena osana teosta ja veistämisen prosessia. Ei-inhimillisen vaikutus ei kuitenkaan ilmene valmiissa teoksessa vapaasti tai sattumanvaraisesti, vaan veistos kertoo taiteilijan materiaalin – sen toimijuuden – tuntemuksesta, kyvystä saattaa savi käsiensä lukemattomien valintojen kautta harkittuun muotoonsa.
Teokset ovat taiteilijan työprosessin aikana kasaantunutta ja järjestäytynyttä materiaalia. Tai jälkiä taiteilijan ja materiaalin välisestä keskustelusta, yhdessä muodostettuja sommitelmia. Joka tapauksessa uniikkeja materiaalisia ja esteettisiä koosteita. Taiteilijat sanoittavat – tai yhtä lailla ovat sanoittamatta – prosessia henkilökohtaisen taiteellisen ajattelunsa kautta monin eri tavoin. He saavat yhteiskunnassa erityisen luvan tulkita maailmaa halunsa mukaan: leikkiä ja kuvitella, muokata materiaalin tavoittelemaansa suuntaan. Rakentaa uudenlaisia näkymiä, viitoittaa meille reittejä mahdollisiin maailmoihin. Kertoa jotakin oleellista meistä ja muista, maailmasta jossa nyt olemme yhdessä. Niinivaaran teosten nimeäminen merivuokoiksi, Anemoniamania 31, 37, 48 (2022) viittaa vedenalaiseen maailmaan ja sen asukkaisiin. Muodoiltaan orgaanisen pyöreät olennot ovat asettuneet paikoilleen levollisesti. Niiden vahvuus on vakaassa veistoksellisuudessa ja läsnäolossa, joka jättää tilaa katsojan kuvittelulle.

Taiteen tavoitteet ovat lähtökohtaisesti avoimia ja teokset mahdollistavat yleisölle erilaisiin tulkintoihin päätymisen. Kuvataide tapaa paeta sanoja ja niiden avulla muodostuvia tarkkoja käsitteellisiä määrittelyjä. Sen luonne on toisenlaista, väreihin, muotoihin ja tuntuihin perustuvaa maailmassa olemista. Taiteen kokeminen tai tekeminen ei edellytä teorioiden omaksumista. Posthumanismin avulla voi kuitenkin tunnustella aistimisen, kommunikaation ja kanssakäymisen merkityksiä ihmiskeskeisestä irrottautuvalla tavalla. Se sopii hyvin virittämään ei-inhimillisiä olentoja tai asioita kuvaavan taiteen katsomisen ja teosten kohtaamisen kokemuksiin – siirtämään ihmisen kokevana subjektina pois vanhalta paikaltaan ja nytkäyttämään totunnaista ajattelua tarjoamalla uusia näkökulmia. Miten me voimme hyödyntämisen sijaan ennemmin hoivata ympärillämme olevaa? Tarpeen vaatiessa korjata epäedullista toimintaamme ja suunnata se arvostamaan ja vaalimaan muita silloinkin, kun toiset jäävät meille etäisiksi ja vieraiksi? Tai itse asettua hoivattavaksi ja kosketetuksi, ottaa vastaan ja kuunnella muuta, sen sijaan että suuntaisimme huomiomme siihen, miten me vaikutamme ympäristöömme?

Pysähdyn yhä uudestaan silmiin, palaan katsomiseen ja katsotuksi tulemiseen. Katseen voimaan. Taiteessa sekä teoksen tekijän että kokijan katse voi perustua ymmärrykseen ja toisiin kohdistuvaan myötätuntoon, mutta silti samalla sysätä liikkeelle kriittistä ajattelua. Monilla näistä teoksista on omiamme muistuttavat silmät. Ne katsovat takaisin sen sijaan että olisivat pelkkä katseen kohde, taideobjekti. Silmää sanotaan sielun peiliksi, mieleen nouseva tuttu ajatus vihjaa teosten sielusta tai mielestä. Siitä että ne ovat olemassa enemmän kuin objekteina. Maija Albrechtin kukat katsovat haitariksi taitellun taiteilijakirjan sivuilta. Kasvit eivät näyttäydy aina kokonaisina, mutta pienetkin vihjeet niistä kohoavat herkkinä ja samalla vahvoina vaikealta paperilta. Kukkien mykiöt ovat pieniä silmiä. Ehkä niillä näkee toisin kuin omillamme, kukkien olemus ja tapa olla olemassa poikkeaa niin paljon ihmisistä. Silti ne reagoivat maailman tapahtumiin ja toisiinsa, ollakseen olemassa hyödyntävät maan ravintoa niin kuin mekin.

Olemme tutkineet kasveja pitkään, taiteessakin niillä on runsas symbolinen ja esteettinen perinne, mutta olentoina ne ovat meille yhä monella tapaa vieraita. Kuinka kukka on (2010) ehdottaa meitä hienovaraisesti kääntämään huomiomme kasvien todellisuuteen ja tapaan olla. Natania Meeker ja Antonia Szqbari arvelevat kasveista tulevan ”uusia eläimiä”, toisia joiden arvoa ja olemusta ihmiset pohtivat suhteessa itseensä. Paikoilleen juurtuneiden kasvien tarpeet ja keskinäinen kommunikaatio, niiden hiljainen liike ja sitkeästi muiden rakenteiden läpi tunkeutuva elämä on melko helppo sivuuttaa tai kitkeä pois. Emanuele Coccia kirjoittaa animaalisen sovinismin estävän meitä ylittämästä eläinten kieltä. Se vaikeuttaa ihmisiä, ja kenties toisiakin eläimiä, saavuttamaan ymmärrystä kasvien totuudesta. Jos kykenemme silti kurottamaan niinkin erilaisten olentojen äärelle kuin kasvit, saatamme hyvinkin oppia antamaan enemmän arvoa kaikkea muutakin olevaista kohtaan.

Kasveista ja muunlajisista eläimistä keskustellaan usein rinnakkain tai asettaen ryhmät vastakkain eroja korostamalla. Posthumanistisessa mielessä molemmat lukeutuvat kirjavaan ei-inhimilliseen joukkoon, jonka olemukset ja olemisen tavat poikkeavat omistamme. Kasveihin verrattuna toisilla eläimillä on paljon yhteistä kanssamme: samankaltaisia kehonosia ja piirteitä kuin meillä, he tuntevat ja aistivat maailmaa laillamme, ajattelevat ja oppivat uutta, hoitavat poikasiaan ja elävät yhteisöissä kuten mekin. Muunlajiset muistuttavat meitä, ja niiden kohtaaminen kääntää katseen omaan eläimyyteemme. Sygnus musicus (2011) piiloutuu seinää vasten hämärään Rita Anttilan valokuvassa. Joskus elänyt on hiljaa ja liikkumaton, kaulan kaari muuttunut merkiksi muustakin kuin eläimestä itsestään. Laulujoutsenta pidetään kohtalon lintuna. Ehkä eri aikoina moniin kulttuureihin kietoutunut symbolinen eläin kertoo omasta joutsenlaulustaan ja muistuttaa, että tarvitsemme taidetta nytkin paljastamaan muuten katveeseen jäävää tietoa tai kokemusta maailmasta.

Siinä missä Anttilan joutsen väistää suoraa katsekontaktia ja hukkuu varjoihin, Albrechtin linnut tuijottavat seinältä takaisin yhtä vakavasti kuin muotokuvapotrettien ihmiset. Ne on luontevaa nähdä yksittäisinä henkilöinä, vaikka linnut eivät avaa koko persoonaansa tai elämäntarinaansa, vaan säilyttävät salaperäisen etäisyyden ja vierautensa suhteessa ihmisiin. Linnut ja muut eläimet kielineen uhkaavat jäädä meille kasvien lailla vieraaksi. Meidän olisi syytä opetella kielitaitoisemmaksi ja harjoittaa lajien välistä dialogia paremmin: kuunnella toisia eläimiä niiden näkökulmasta käsin ja hyväksyä että hekin ovat yhtä lailla oman elämänsä kokevia ja toimivia yksilöitä.^[3]

Ei-inhimilliset eivät muodosta yhtenäistä joukkoa. Siksi käytännössä ei ole mitään yhtä kaavaa lähestyä ei-inhimillisiä olentoja ne huomioon ottaen, vaikka posthumanistinen tietoteoria käsittelisikin niitä yhdistävien tekijöiden, kuten materiaalisuuden kautta. Kaikenlainen materiaali on olemassa suhteessa toisiinsa, ne käyvät läpi samankaltaisia prosesseja, mutta vaikuttuvat niistä eri tavoin. Elottomat esineet voivat kulua puhki, kasvit näivettyä ja eläimet murtua. Heikentymisen tilanteen kokemukset ovat erilaisia ne tuntoisesti ja tietoisesti läpi elävän eläimen, vailla hermoverkkoa ja mieltä olevan kasvin tai elottoman olennon näkökulmasta.

Taiteilijan ja materiaalin välinen yhteys pohjautuu taiteilijan näkemyksille ja intentioille, mutta suhdetta ohjaa myös materiaalin luonne. Miten suurta sen oma tahto ja toimijuus on? Mitä tai kuka materiaali on? Entä jos materiaali on ensisijaisesti itsenäinen olento, joka ei asetu taiteilijan tavoitteleman teoksen puitteisiin? Miten paljon sitä – tai häntä – on mahdollista tai reilua ottaa mukaan taiteellisiin prosesseihin? Posthumanistisessa taiteessa korostuu elävien ei-inhimillisten mukana olo: oikeiden kasvien ja eläinten aktiivinen toimijuus muokkaa teoksia suuntiin joita taiteilija ei enää yksin määrää. Elävä materiaali haastaa käsityksiämme taiteesta, sen muodosta ja tekijyydestä. Samalla se tuo mukanaan pohdinnan siitä, saako ei-inhimillisiä eläviä toisia irrottaa omasta elinpiiristään teoksiin. Tähän tilaan ei ole tuotu todellisia toisia. Siksi teosten äärellä on helpompaa jättää esimerkiksi muita eläimiä koskettava eettinen pohdinta taka-alalle, ja sen sijaan kohdata keskenään erilaiset teokset yhtä lailla koskettavina toisina, olentoina joiden puoleen kurottautua ja joita katsoa silmiin. Elolliset olennot rakentuvat loppujen lopuksi samasta aineesta, kuin elottomat. Sekä teokset, niissä kuvatut olennot että me niiden katsojina olemme osa materiaalista maailmaa.

Teoksiin uppoutuvien toisten kohtaamisessa kyse on vuorovaikutuksesta ja maailmassa olemisesta yhdessä taiteen kanssa. Marsha Mesikimmon luonnehtii taidetta paikkana tai tilanteena, joka muotoutuu siihen osallistuvien toimijoiden välisissä kokemuksissa. Koska taiteesta kumpuava affektien ja kuvittelun voima avaa prosesseja ja auttaa suuntautumaan tulevaan, sen avulla voidaan vastata maailman rakentamiseen liittyviin kysymyksiin. Francesca Ferrando painottaa käytännön merkitystä posthumanististen maailmoiden rakentamisessa, hänen mukaansa taiteilijan tärkein posthumanistinen teos onkin lopulta taidetta synnyttävä elämä itsessään. Taidetta on mahdollista lähestyä tarkastelemalla millaisia ajatuksia ja näkyjä taiteilija välittää elämästään, millaisia arvoja ja käsityksiä teokset manifestoivat – millaisia maailmoja taiteilija luo.^[4]

Kaiken olemisen lävistävä vuorovaikutus ja maailmassa oleminen, todellinen välittäminen ja toisten huomioon ottaminen vaatii meiltä kriittistä itsereflektiota: rohkeutta katsoa itseämme sellaisena kuin olemme ja kykyä tai halua muuttaa toimintaamme, muuttua. Posthumanismin haaste ihmiselle – niin taiteen tekemistä, katsomista kuin ylipäätään maailmassa olemista koskien – on että meidän tulisi antautua kohtaamisissa toisia kunnioittavaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen, tasapainoilemaan niissä heittäytyen, vähemmän tilaa ottaen. Mieleltään avoimena vielä tuntemattomalle ja vasta muodostumassa olevalle uudelle mahdolliselle. Ehdotan, että lähestymme huoneen teoksia omaa sisäistä ääntämme hiljentäen ja suuntaamme huomiomme sen sijaan itsemme ulkopuolella olevaan. Silloin meidän on helpompi tarkastella, miten ei-inhimillistä todellisuutta korostava näkökulma muuttaa käsitystä itsestämme ja muista. Miltä se tuntuu? Mikä suhteemme on toisiin ja toisenlaiseen tapaan olla olemassa? Miten haluamme olla elämässämme tai millaista maailmaa haluamme osaltamme rakentaa? Miten me hoivaamme ja tulemme hoivatuksi?

*

Outimaija Hakala on eläin- ja ympäristökysymyksistä sekä taiteen etiikasta kiinnostunut kuvataiteilija ja taidehistorioitsija. Parhaillaan hän tekee taiteellista väitöstutkimusta Aalto-yliopiston taiteen laitoksella muunlajisten eläinten kertomisesta ja huomioon ottamisesta kuvataiteessa.

*

Viitteet:

^[1] Posthumanismista tarkemmin muun muassa: Francesca Ferrando (2019), Donna J. Haraway (2016), Karoliina Lummaa & Lea Rojola (2016), Cary Wolfe (2021).

^[2] Uusmaterialismista tarkemmin muun muassa Jane Benettin Materian väre -kirjassa (2020) tai Diana Coolen ja Samantha Frostin (2010) toimittamassa artikkelikokoelmassa.

^[3] Kasveista on kirjoittanut esimerkiksi Emanuele Coccia (2020) ja muunlajisista eläimistä Eva Meyer (2019).

^[4] Taiteilijan harjoittama maailmoiden luominen teoksillaan viittaa Nelson Goodmanin teoriaan ihmisistä maailmoiden rakentajina.

Lähteet:

Bennet, Jane. Materiaalin väre. Tampere: niin & näin, 2020 [2004].
Braidotti, Rosi. The Posthuman. Cambridge: Polity Press, 2013.
Coccia, Emanuele. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto, 2020 [2016].
Coccia, Emanuele 2020. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto.
Coole, Diana & Frost, Samantha toim. New Materialisms. Ontology, Agency, and Politics. Durham: Duke University Press, 2010.
Ferrando, Francesca. Philosophical Posthumanism. London, New York, Oxford, New Delhi & Sidney: Bloomsbury Academic, 2019.
Ferrando, Francesca. Luennot. Posthumanism & Worldbuilding Symposium. Foreign Objekt & Posthuman Art Network -yhteisö, 2021.
Goodman, Nelson. Ways of Worldmaking. Indianapolis: The Harvester Press, 1978.
Haraway, Donna J. Staying With the Trouble. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2016.
Heino, Timo. ”Menneisyys elää meissä” teoksessa Juhani Harri. Loimaala, Päivi toim. Tampere: Sara Hildénin taidemuseo, 2020.
Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea toim. Posthumanismi. Turku: Eetos, 2016.
Meeker, Natania & Szqbari, Antonia. Radical Botany. Plants and Speculative Fiction. New York: Fordham University Press, 2020.
Meijer, Eva. When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: New York University Press, 2019.
Mesikimmon, Marsha. ”From the Cosmos to the Polis: On Denizens, Art and Postmigration Worldmaking”. Schramm, Moritz & Ring Petersen Anne (ed.) (Post)Migration in the Age of Globalisation: New Challenges to imagination and representation: Special Issue of Journal of Aesthetics & Culture. Taylor & Francis Group, Routledge: Journal of Aesthetics & Culture, Vol. 9. No. 2. 2017.
Wolfe, Cary. Art and Posthumanism. Essays, Encounters, Conversations. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2021.